Skip to content

Kirjaläppää: ”Kirja-arvostelu kouluun”

syyskuu 13, 2012

Veikkaan, että on syksy ja kouluissa se aika ensimmäisestä jaksosta, jolloin äidinkielen tunneilla aletaan vaatia kaunokirjallisten teosten lukemista ja kirjoista raportointia. Ehkäpä jopa luettujen kirjojen juonten tai henkilöhahmojen tuntemusta tai pahimmillaan oikein kirjojen sisällön analyysia.

Anna-Leena Härkösen esikoisromaani Häräntappoase

© Taika. Kirjoitin ekan kirja-arvosteluni ikinä Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta kasiluokalla. Onneksi en muista siitä mitään. Kirja on edelleen hyvä.

Ihan blogiini osuneista googlehauista päättelen tällaisen seikan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock analysoidakseen, että hakutermit kuten ”Teoksen nimi + mitä *lisää hahmon nimi tähän* tapahtui?”, ”Teoksen nimi + juonet”, ”Teoksen nimi + teema”, ”Teoksen nimi + kouluun” ja lempparini ”Teoksen nimi + vastausteksti” eivät varsinaisesti kaipaa objektiivisen kriitikon ammatillista näkemystä sanataideteoksen merkittävyydestä kirjallisilla kentillä.

Joten tässä ilmaisia vinkkejä lukemista vaativien äikäntehtävien kanssa painiville. Miten päästä helpolla, kun koulussa pakotetaan lukemaan kirja ja kirjoittamaan siitä jotain?

1. Helpoimmalla pääset, jos luet sen kirjan ja kirjoitat lukukokemuksestasi. Kirjan voi vaikka kuunnella äänikirjana ja tarkistaa sitten ainetta kirjoittaessa henkilöiden nimet yms. yksityiskohdat paperi- tai sähkökirjasta. KS. lisää kohdasta 5 ja 6.

2. Jos et kuitenkaan halua, ehdi tai muuten jaksa tarttua itse kirjaan, älä ainakaan kopioi tekstiä suoraan internetistä. Äidinkielen opettajasi on, uskomatonta kyllä, lukemisen ja tiedonhaun ammattilainen. Hän tunnistaa, jos olet kopsannut tekstisi internetin kirjablogeista tai wikipediasta, koska hänkin osaa copypastata.

HUOM. myös useista eri lähteistä kopioimisesta jää kiinni ihan samalla tavalla kuin yhdestä lähteestäkin, joten jos joka tapauksessa kopioit suoraan netistä, pääset helpoimmalla, jos kopioit vain yhdestä lähteestä.

3. Jos varsinainen kirjan lukeminen ei kiinnosta, mutta koet mahdolliseksi vaikka jotain omaakin kirjoittaa, ettet jäisi kiinni kopioinnista, voit helpottaa kohtuutonta urakkaasi internetin avulla. Etsi netistä tietoja kirjasta ja selitä tietosisältö omin sanoin kirjoituksessasi. Vältä sellaisten sanojen käyttöä, joita et itse ymmärrä. Kiinnitä huomiota sisällön järjestelyyn: muokkaa monimutkaiset virkkeet lyhyemmiksi ja asettele kappaleet eri järjestykseen kuin alkuperäisessä tekstissä. Jos teet tämän hyvin, saatat päästä kuin koira veräjästä, mikäli alkuperäinen netistä löytämäsi aineisto on kertonut luotettavasti kirjasta ja käsitellyt tehtävänannon aihepiiriä.

4. Jos olet valmis selailemaan kirjaa vähän, internet on jälleen ystäväsi. Mitä enemmän ennakkotietoja sinulla kirjasta on, sitä nopeampaa lukeminen on ja sitä nopeammin ymmärrät, mistä on kyse. Toki tällöin luet kirjaa tietystä näkökulmasta, joka ei välttämättä ole sama kuin tehtävänannossa. Hyvin valitut hakusanat auttavat rajaamaan näkökulmaa omaan tehtävänantoosi sopivaksi.  

VINKKI: Kirjan takakansitekstissä on yleensä avulias tiivistelmä kirjan sisällöstä. Siitä on hyvä aloittaa, kun miettii päähenkilöitä, juonia, teemoja, kirjallisuuslajia ja muuta perustauhkaa.

***

5.  Lue se kirja pikalukuna. Koko kirjaa ei välttämättä tarvitse lukea erityisen huolellisesti. Ensimmäinen ja viimeinen luku ovat yleensä ne tärkeimmät, samoin joka luvun ensimmäiset ja viimeiset sivut. Siinä välissä voi sitten silmäillä tekstiä, ja esimerkiksi lukea vain ne kohdat, joissa esiintyy päähenkilön nimi.

HUOM.  Tätä taktiikkaa käyttämällä otat melkoisen riskin siitä, että opettajasi on kuolla nauruun vastaustasi lukiessaan. Mutta ainakin olet pyrkinyt sekä perehtyä kirjaan että tuottaa omaa tekstiä, mikä on ehdottomasti paljon kunnioitettavampi suoritus kuin internetistä kopsaaminen.

6. Lue se kirja huolellisesti. Mitä huolellisemmin luet kirjan ja mitä paremmat muistiinpanot teet, sitä helpompi ja nopeampi kirjasta on kirjoittaa. Kirjaa lukiessa tee muistiinpanoja. Ota ylös oleellisimmat tiedot

  • päähenkilöstä ja olennaisimmista sivuhenkilöistä (kuka tekee, millainen hän on)
  • kertojasta (kuka tai kenen näkökulmasta tarina kerrotaan, onko kertoja luotettava)
  •  juonikuvio(i)sta (mitä henkilöt tekevät, mitä kirjassa tapahtuu)
  •  miljööstä (missä kirjan tapahtumat tapahtuvat)
  • teemoista (mitä aiheita kirjan tapahtumat käsittelevät, esim. valinnanvapaus, ahneus, aikuiseksi kasvaminen, )
  • kirjallisuuslajista (mitä muita samantyyppisiä kirjoja on, mihin lajiin kirja kuuluu)

Tässä sinulla on jo mukavasti jutun juurta kirjan yleiskuvauksen kirjoittamiseen, johon voit käyttää kappaleen tai pari. Internetistä voi olla hyötyä, kun tarkistat, että olet ymmärtänyt oikein tai etsit tietoa kirjan kirjallisuuslajista (muista merkitä lähde ylös!).

Mieti, mikä kirjassa oli sinusta hyvää ja mikä huonoa, mitä olisit kaivannut lisää tai mitä olisi saanut olla vähemmän. Näin jäsennät omaa lukukokemustasi ja voit arvioida vaikuttaako asenteesi kirjaa kohtaan myös tulkintaasi.

Loput pitää sitten kirjoittaa tehtävänannon mukaan. Tehtävänanto tarkoittaa näkökulmaa: sinun tulee tarkastella lukukokemuksesi tuomaa tietoa kirjan sisällöstä tietystä vinkkelistä (vaikka tämä vinkkeli olisi sinusta hölmö tai epämiellyttävä). Jos et saa selvää tehtävänannosta, pyydä opettajaa selvittämään tarkemmin, mitä tehtävänannossa ajetaan takaa.

Jos tehtävänannossa lukee esimerkiksi ”Huumori James Joycen teoksessa Ulysses”, voit kirjoittaa niistä kohtauksista, jotka mielestäsi olivat hauskoja tässä teoksessa tai vaikka miten Joycen teoksen omintakeinen kielenkäyttö viihdyttää. Jos tehtävänannossa puolestaan lukee ”Hyvän ja pahan taistelu Jane Austenin teoksessa Järki ja tunteet”, etsi teoksesta ne kohdat, joissa esiintyy hyviksiä ja pahiksia ja käytä niitä esimerkkeinä kertoessasi, millaisilta hyvyys ja pahuus kirjassa näyttävät, miten ne käyttäytyvät ja miten hyvyyden ja pahuuden ristiriitaan perustuvat juonet etenevät. Tällaisista kirjan sisältöön perustuvista analyyseista pääset kätevästi loppupäätelmiin, joissa voi arvioida Ulysseksen huumoria ylipäätään tai Järjen ja tunteiden sisältämää hyvän ja pahan taistelua laajemmin ja analyysiisi perustuen.

Kun sekä tehtäväsi yleiskuvaus että varsinainen analyysisi vastaavat toisiaan, opettaja näkee, mistä ja miten ajatuksesi kumpuavat.

HUOM. Jos kirjojen lukeminen vaikuttaa paljon kivemmalta kuin niiden analysointi, olet samaa mieltä kuin noin 99,7 prosenttia lukijoista (ja niistä lopuistakin osa poussaa). Analysointi on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta, ja kaikki lukijat joutuvat harjoittelemaan sitä ennen kuin pääsevät käsiksi jutun juoneen. Ja jutun juonihan on nimenomaan se nauttiminen. Satunnaisesti myös henkinen kehitys, sivistyminen ja muut jalot päämäärät, mutta eihän tätä oikeesti kukaan tekisi, jos tästä ei nauttisi.

Mainokset

Yann Martel: Piin elämä

syyskuu 10, 2012
Yann Martelin Booker-palkittu romaani Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14…) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii Richard Parker, 250-kiloinen bengalintiikeri.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat merellä. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle.

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Stilli Ang Leen elokuvasta Piin elämä

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.

Kirjakaksikko: Murha museossa

syyskuu 6, 2012

Nappasin kesällä kirjaston kierrätyshyllystä kaksi suomentamatonta dekkaria, jotka osoittautuivat erinomaisen viihdyttäviksi. Jane Langtonin Murder at the Gardner sijoittuu taidemuseoon, ja kuka nyt ei tykkää dekkareista, joissa tuuletetaan pompööseissä kulisseissa? Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on puolestaan ties kuinka mones sarjassa, jossa sympaattinen etsivä selvittää mysteerin ydintä kahden siamilaiskissansa avustuksella. Kissojen intuition ja murhamysteerien yhdistelmä ei voi pettää, eihän?

Jane Langtonin jännäridekkari Murder at the Gardner

Jane Langton: Murder at the Gardner. Kansi: Todd Radom/Robert Crawford (Penguin Books, 1989).

Jane Langtonin Murder at the Gardner on perinteinen, taidehistoriapuheeseen taipuvainen jännäridekkari, jossa valokeilan varastaa keskeisin tapahtumapaikka, Isabella Stewart Gardnerin museo Bostonissa. Kirjailija on epäilemättä museon- ja taiteenrakastaja ja -tuntija, sekä tämän nimenomaisen museon ystävä: romaania koristavat kirjailijan luonnokset Gardnerin taideteoksista. Täyteläisen faktapohjan rinnalla fiktio jää usein sivuosaan ja maistuu hiukan väljähtyneeltä. Tästä huolimatta kirjailija onnistuu luomaan yllättävän monitahoisen, miellyttävän kokonaisuuden.

Murder at the Gardner (Penguin Books, 1989) haastaa lukijan uppoutumaan Gardnerin maailmaan. Dekkari ei ala murhatutkimuksena, vaan etsivä Homer Kelly kutsutaan paikalle selvittelemään, kuka sabotoi museon kokoelmaa. Koska Gardnerin perustusasiakirjan mukaan museo on säilytettävä jälkipolville sellaisenaan, tai johtokunnan on hajautettava kokoelma, sabotaaseilla voi olla museon kannalta tuhoisat vaikutukset. Niinpä museon taidekokoelma, johtokunnan ja museoväen arkinen työ ja perustajan kirjeet ja säädökset ovat romaanin salapoliisintyön välineitä.

Työlämäkuvauskeskeisyys on yllättävän raikas veto Agatha Christien kaivauskuvauksia kaiuttaessaankin. Viihdyttävyyttä kannattelee mahtavan ympäristön lisäksi herkullinen ja hauska, joskin jokseenkin kliseinen hahmokaarti. Naishahmot ovat silmiinpistävästi mieshahmoja eläväisempiä, aina museon ajat sitten kuolleesta perustajattaresta konservaattoriin ja tutkimusassistentteihin saakka.

Juonen punojana Langton on selvästi heikoimmillaan: jännite ei tahdo pysyä yllä. Niin rakkaus- kuin murhajuonten oleellisimmat mutkat temmotaan auki siellä täällä parin sivun pätkissä, mikä toisaalta auttaa Langtonia käyttämään hyväkseen museoympäristön ja tapahtumien intuitiivista yhteensovittamattomuutta. Kokonaisuudessaan Murder at the Gardner on erinomaisen viihdyttävä ja lähes väkivallaton dekkari, jossa lukija kokee pääsevänsä katsomaan museon toimintaa sisäpiiriläisen näkökulmasta. Toivottavasti Langtoneita löytyy tulevaisuudessakin.

Lilian Jackson Braunin dekkari The Cat Who Talked to Ghosts

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts (Jove Books, 1990).

Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on kirjailijan 11. The Cat Who -dekkarisarjan kirja. Langtonin tapaan Braunin romaani on miellyttävän väkivallaton. Yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat siihen. Nimenomaan mieshahmot, ensikädessä viiksekäs amatöörietsivä James Qwilleran, ovat eläväisiä tekijöitä ja kokijoita, naishahmojen jäädessä selvästi sivuhahmoiksi. Jopa kissahahmoihinkin verrattuna. Vaikka tämäkin romaani sijoittuu museoon, kyseessä on pikkukaupungin takamailla sijaitseva maalainen kotiseutumuseo, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Tämä teos antaakin varsin erilaisen kuvan museotyöstä ja -ympäristöstä, vaikka museo onkin keskeinen tapahtumapaikka.

Mysteeri pääsee käyntiin, kun Qwilleranin ystävä ja entinen vuokranantaja, joka toimii kotiseutumuseon johtajana ja asuu museolla, soittaa amatöörietsivän hätiin keskellä yötä. Qwilleran löytää hänet kuolleena ja haistaa palaneen käryä. Parempien ehdokkaiden puutteessa hänet nimitetään virkaatekeväksi johtajaksi ja hän muuttaakin kissoineen museolle. Naapurusto tuntuu olevan täynnä mitä eksentrisempiä paikallisia, joiden yhteydet niin vainajaan kuin kaupunkilaisiinkin selviävät yhä kiihtyvällä tahdilla kirjan loppua kohden.

Pikkukaupunkilaisten sisäpiirien kähmintä ja museon sisäiset järjestelyt limittäytyvät romaanissa toisiinsa orgaanisesti, kuten olettaa sopiikin. Erityisesti pikkukaupunkilaisen mentaliteetin paljastelu tekemisten ja tekemättä jättämisten avulla sujuu kirjailijalta erinomaisen viihdyttävästi. Braun on sujuva murhajuonenpunoja, mutta romanttiset väreilyt tuntuvat pintapuolisilta heitoilta. Myös kissahahmojen osuus kirjassa on merkittävä muutenkin kuin koomisina lisukkeina, mutta niiden toimet eivät kuitenkaan ole epäuskottavia. Ne eivät myöskään ole antropomorfisia tai puhuvia hahmoja, vaan niiden toimet tulkitaan aina ihmishahmojen suulla.

Sarjasta on suomennettu kaksi ensimmäistä -60-luvun lopulla. Näin yhden osan lukeneena tuntuu siltä, että loputkin on ehkä jo nähty, sillä kissakulma ja pikkukaupunkilaisuus tuntuisivat johtavan pikemminkin toisteisuuteen kuin uusiin ahaa-elämyksiin. Mutta jos tilaisuus tulisi vastaan, lukisin varmasti toisenkin: Braunin romaanin lukeminen oli miellyttävää kuin lempparinojatuolissa laiskottelu.

***

Jane Langton: Murder at the Gardner

Kansi: Todd Radom/Robert Crawford

Penguin Books, 1989

347 s.

***

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts

Kansi: ?

Jove Books, 1990

277 s.

***

Kirjauutiset: Kirjojen joukkorahoitus laitonta?

syyskuu 1, 2012

Heitin kolmisen viikkoa sitten kirjaläppää kirjojen yhteisörahoituksesta. Kirjakkoon tuli kommentti yhteisö- tai joukkorahoituksen laillisuudesta, johon vastasin oman maallikkoymmärrykseni perusteella, että ei taida olla olemassa sovelluskelpoista lakia, joka ottaisi kantaa tai jota voisi suoraan soveltaa yhteisörahoitukseen. Epäilin, että veroviranomaisia kiinnostaa, poliisia ei.

Olin väärässä. Mtv:n uutisen mukaan poliisia nimittäin kiinnostaa. Poliisihallitus on pyytänyt lausunnon Fröken Senjan ruotsin oppikirjan joukkorahoituksesta. Fröken Senja on puolestaan pyytänyt lausuntoja eri alojen professoreilta: kaikki samaa mieltä, ei ole joukkorahoitus laitonta rahankeruuta. Ilmassa on myös tuohtumusta luovan työn luovan rahoituksen häirinnästä.

Myös kirjailija Mike Pohjola raportoi selvittäneensä joukkorahoituksen laillisuutta omaa yhteisörahoituskampanjaansa varten. Verottajaa ei kiinnosta ennakkomyynti, sillä ”alvit ja muut verot maksetaan vasta ostetuista peleistä”.

Mielenkiintoista seurailla, miten Poliisihallitus reagoi annettuun lausuntoon. Myöskin mielenkiintoista, että arpajais- ja rahankeräysvalvontaviranomaisena Poliisihallitus heräsi kirjojen joukkorahoitusasiaan vasta nyt, kun ensimmäisen Suomessa joukkorahoituksella tuotetun kirjallisen tuotteen rahoituskampanja loppui onnellisesti jo toukokuun puolivälissä. Guy Windsorin käännöstyön ja kommentaarin edistymistä 1500-luvun italialaisesta miekkailuoppaasta voi seurata facebookissa (ja työn laatua voi tarkastella pikaisesti täällä).

Kirjaläppää: Ammattikritiikin ansiot

elokuu 31, 2012

Tuula-Liina Varis hehkutti ammattikriitikoiden ja kirjailijoiden elintärkeää suhdetta kolumnissaan, joka aiheutti kesän 2012 ensimmäisen kirjakulttuurisen kohun. Kolumni jätti useammatkin tahot pohtimaan kahta kysymystä: mikä se ammattikriitikko on ja miksi lukijan ja kirjailijan suhde ei olisi vähintään yhtä elintärkeä kuin kirjailijan ja ammattikriitikon?

Asiantuntijakriitikon ja mutuhutustelijan eroa ei ole tarvinnut ennen kirjabloggaajia juuri määritellä. Variskaan ei keksinyt siihen muuta ratkaisua kuin vedota instituutioon.

Jäi mietityttämään, että mitä tämä instituutio tekee, jotta kirjailijan ja ammattikriitikon suhteesta on muodostunut kirjailijalle elintärkeä? Kriitikollehan on oleellista, että kirjailijat julkaisevat, sillä muuten jutunjuurta ei löydy. Täysin muita juttuja jäljittäessäni löysin suuresti arvostamani spefi-kirjailija Neal Stephensonin Slashdot.orgille (nörttien nettifoorumi) antaman haastattelun, jossa kirjailija näyttää selvittävän ainakin osan ammattikriitikkousinstituution ja kirjailijan suhteen saloista. Toki Stephenson vaikuttaa USA:ssa, mutta en voi olla kuvittelematta, etteikö tilanne olisi samankaltainen Suomessakin.

Ammattikriitikko ja kirjailijan ansiot

Neal Stephenson näkee tilanteen proosallisesti rahavirtojen kautta. On kahdenlaisia kirjailijoita: ”kaupallisia” kirjailijoita, jotka elävät kirjallisella ulosannillaan, ja ”kirjallisia” tai ”taiteellisia” kirjailijoita*, jotka eivät elä kirjallisella työllään, ja joiden elanto muodostuu suureksi osaksi apurahoista ja muista palkkioista. Ensimmäiselle kirjailijalajille suhde ammattikriitikoihin ei ole välttämättä olennainen: kriitikoiden mielipiteet eivät hetkauta henkilökohtaista taloutta (joka on kaiken säädyllisyyden vastaisesti myös sanataidetuotannon kivijalka).

Sen sijaan taiteelliset kirjailijat, jotka tarvitsevat muitakin kuin kirjailijan työstä ansaitsemiaan tuloja, tarvitsevat ammattikriitikoita elääkseen.

[Nämä taiteelliset kirjailijat] ovat vähintään yhtä lahjakkaita ja ansaitsevat lukijoita vähintään yhtä paljon [kuin minä]. Joten meillä on vaihtoehtoinen järjestelmä, joka mahdollistaa näiden kirjailijoiden kirjailijanuran ja päästää heidän äänensä kuuluville. Kuten renessanssiruhtinaat, jotka tukivat sellaisia kirjailijoita kuin Dante, koska he kokivat tämän oikeaksi asiaksi tehdä, monet nykyrikkaat tukevat lahjoituksillaan kulttuuri-instituutioita, esimerkiksi yliopistoja**, jotka tukevat kaikenlaisia taiteilijoita, myös kirjailijoita… Ammattikriitikot osallistuvat intellektuaaliseen keskusteluun sen itsensä takia. Mutta arvostelmia tehdessään he suorittavat on myös taloudellista toimintaa. Arvostelmien avulla lopulta päätetään, kuka on ansioitunut saamaan apurahoja, opetustyötä yms***

Ja minä kun naiivisti ajattelin, että ammattikriitikon ja kirjailijan elintärkeä suhde liittyisi esteettisiin tai taiteellisiin arvoihin! Ehkäpä se johtui siitä, että tätä funktiota Variskin kolumnissaan korostaa: taiteen tekijän oikeutta ”odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään.” Ketjureaktion toinen, proosallisempi puoli jäi hämärään. Ei ihme, että kirjakritiikkien alasajo sanomalehdissä ahdistaa Kirjailijaliitossa.

Blogijulkisuuden ansiot?

Kirjabloggaajat eivät Suomessa ole vielä osa koneistoa: mutuhuttu tuskin kelpaa perusteluiksi apuraha-anomuksiin. Ei taida olla myöskään kattavaa yleisarviota siitä, kuinka paljon blogijulkisuus tuottaa, siis ihan rahassa laskettuna, kustantamoille tai lopulta kirjailijoille.

Kustantamot näyttävät kuitenkin suhtautuvan saamaansa blogijulkisuuteen pääosin positiivisesti. Blogijulkisuus on heille halpa ja yksinkertainen tapa saada tuotteilleen näkyvyyttä netissä. Jotkin kustantamot jopa someilevat blogiarvostelujen avulla. Kustantamoissa ollaan myös totuttu negatiiviseenkin vastaanottoon. Blogeissa esiintyvä negatiivinen kritiikki ei ehkä ole kuitenkaan kaupalliselta painoarvoltaan niin suurta kuin ammattikriitikkojen kritiikki ja toisaalta kiittävä puhe kaikuu netissä kauas.

Kirjailijat puolestaan tuntuvat suhtautuvan blogijulkisuuteen erittäin positiivisesti. Netwörkkaaminen ja someilu näyttävät tulevan yhä tärkeämmäksi kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen luomisessa, ja kirjailija- ja kirjablogit toimivat tässä kuviossa yhtenä osatekijänä. Koska kirjablogit eivät ole osa valmiita kulttuuri-instituutiota, kellä tahansa kirjailijalla on mahdollisuus päästä esille.

Tämänkin pohdinnan lopputulemana taidan pysyä alkuperäisessä mielipiteessäni. Ammattikriitikot ja mutuhuttuilijat leikkivät samalla hiekkiksellä, mutta eri leikkejä. Kivintä olisi tietysti leikkiä välillä yhdessäkin. Tulevaisuus näyttää.

* Commercial vs. literary writer

** Suomalaisessa kulttuurissa toistaiseksi tyypillisesti säätiöitä, suom. huom.

*** Kääntäjän korostus.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

elokuu 30, 2012
Pauliina Suden esikoisromaani Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi. Kansi: Miia Hujanen, Taina Markko (Tammi 2005).

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradu ja ura luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin.

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa ”viihdyttäväksi” ja ”hauskaksi”. Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan kompanneeni täydelliseksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: ”Ryhdistäydy, Minna…”.

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en…

Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

***

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005.

Chuck Palahniuk: Kirottu

elokuu 27, 2012
Chuck Palahniukin romaani Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu. Kansi: ? (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys ”kenen luomus minä olen?” kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.

Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: ”Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison.” Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta ”miksi minä olen täällä?” -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia ”loufereita” ja ”Manolo Blahnik -kenkiä” lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.

Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It’s me, Margaret.